Elin

Eräänä yönä huhtikuussa 2013 elämä teki U-käännöksen. Sellaisen, josta joskus lukee lehdissä.

Elin kömpi viereemme sängyssä ja valitteli kovaa kylkisärkyä. Oikealla puolella. Kipu ja kuume yltyivät päivän mittaan ja iltapäivällä alkoi käydä selväksi, että meidän pitää hakeutua Lastenklinikan päivystykseen. Jotain outoa oli tapahtumassa. Kaksi päivää ja pari tutkimusta myöhemmin mainittiin osasto 10 ensimmäistä kertaa. Se pelätyin osasto koko sairaalassa. Toivoimme että olimme kuulleet väärin. Taas pari päivää ja lisää tutkimuksia. Nyt se sanottiin suoraan: syöpä. Elinin oikea munuainen oli todennäköisesti syöpäsolujen valtaama. Wilmsin tuumori, lääkärikielellä nefroblastooma. Biopsian jälkeen ei paluuta enää ollut ja Eliniä kärrättiin suoraan lasten syöpäosastolle. Jotenkin kohtalon ivaa, osasto oli työn puolesta Elinin äidille jo tuttu. Nyt oltiin sitten toisella puolella käytävää, potilashuoneessa keskustelemassa lääkärin kanssa Elinin tulevasta hoidosta, ja mitä hän joutuisi käymään läpi. Sytostaatteja, munuaisen poistoa, ehkä sädehoitoa. Kaljuuntumista, pahoinvointia, infektioita, painonlähtöä ja mahdollisesti pitkäaikaisia vaurioita sytostaateista. Ja sitten vielä eristyselämä ja ruokarajoitukset. Elinin kyky torjuta viruksia, bakteereita ja sieniä tulisi olemaan hoidoista johtuen olematon. Ja eristyselämä koskisi meitä kaikkia, koko perhettä. Pieninkin nuha tai yskä perheessä olisi Elinille iso riski. Keräsimme itsemme kokoon ja aloitimme taistelun.     

Sulkeuduimme kuplaan. Myös isoveli, jonka sosiaalinen elämä rajoittui vuoden ajaksi miltei ainoastaan kouluun. Jos flunssa puhkesi jollekin perheenjäsenelle, eristysponnisteluista huolimatta, jaettiin perhe kahtia ja elettiin erossa jopa viikkoja. Eristyselämä ja ruokarajoitukset tekivät myös miltei mahdottomaksi vastaanottaa suvun ja ystävien tarjoamaa apua. Taistelimme yksin ja elimme kirjaimellisesti tunti kerrallaan ja yksi hoitojakso kerrallaan. Alku oli raskainta ja huonoja uutisia sateli kerta toisensa jälkeen. Elinin kasvaimen todettiin olevan laadultaan korkean riskin kasvain, ja Eliniä siirrettiin kovempaan ja pidempään hoitokaavioon, kuin alussa ajateltiin. Hoitokaavioon tuli mukaan myös sädehoito ja loputon määrä sytostaattijaksoja ja verivalmisteita. Luulimme, että emme ikinä pääse hoidoista läpi, ja eristyselämä ja pelot kuluttivat meitä. 

Mutta se päivä tuli ja 394 päivää myöhemmin saimme hoidonlopetuslääkärissä kuulla maailman mahtavimmat uutiset: Elin oli kestänyt hoidot hyvin ja mitään jäännöstautia ei ollut havaittavissa. Elin, hänen lääkärinsä ja nykypäivän lääketiede olivat lyöneet syöpähirviötä turpiin. Pian saisimme palata taas normaali arkeen ja sosiaaliseen elämään.

Elin sai syksyllä 2014 aloittaa koulun oikeasti ja meni toiselle luokalle. Ensimmäisen luokan hän teki kotona. Jokainen päivä siitä lähtien on tuntunut voitolta. Että saa olla terve ja elää tavallista arkea. Lapset käyvät koulua ja vanhemmat käyvät töissä. Hyvin harvat asiat tuntuvat enää ongelmilta. Elinin taistelu syöpää vastaan on ohi, mutta vanhemmille taistelu jatkuu henkisesti. Pelko elää siellä syvällä ja joskus joudumme tekemään nopeita päätöksiä, jotka eivät kaikille muille aukene. Joka kolmas kuukausi on kontrolli. Meille ei anneta lupaa jättää tätä kaikkea taaksemme. Tämä on osa elämäämme, kunnes Elin on aikuinen, tai jopa sen jälkeenkin. Meidän on pakko oppia elämään relapsipelkojen kanssa, ja että kaikki normaali otetaan meiltä taas pois. Sekunnissa. Ja sitten vielä peloista pahin: että hänet otetaan meiltä pois. Mutta näemme tulevaisuuden tällä hetkellä valoisana. Elin voi hyvin, hiukset kasvavat ja tähänastiset kontrollit ovat olleet puhtaita. Mutta elämme päivän kerrallaan. Ja tulevaisuutta suunnittelemme ainoastaan noin pari kuukautta eteenpäin. Seuraavaan kontrolliin asti….

-Taistelija Elin, nyt 8 v., ja taistelujoukot isoveli (10 v.), äiti ja isä (+ Lastenklinikan ammattilaiset)