Jerry
Elimme aurinkoista kevättä toukokuussa 2013. Luonto alkoi heräilemään horroksestaan. Kesä oli tulossa. Kolmevuotias Jerry, terhakka pojanvesseli odotteli kovasti kesää ja lämpöä – pian pääsisi uimaan.
Toukokuun puolivälissä Jerryn vointiin ilmeni muutosta, päivisin olo oli lähes normaali, iltaisin alkoi ilmetä pientä kuumeilua, huonoa oloa ja kipua nivelissä. Huono olo yltyi niin pahaksi, että pääsimme päivystyksen kautta lastenosastolle, missä suoritettiin monenlaisia kokeita ja kuvauksia. Olimme seurannassa, mutta kun mitään ei kokeista löytynyt, pääsimme kotiin.
”Tulkaa sitten uudestaan, jos tilanne muuttuu.”
Mentiin viikko eteenpäin ja taas sama tilanne, yöllä sairaalaan. Taas jäätiin lastenosastolle, kokeita, eikä vieläkään selitystä oireisiin.
”Menkää kotiin. Jos olo tulee huonoksi, tulkaa takaisin.”
Viikko vierähti, yötä kohden kivut nivelissä taas voimistuivat. Yöllä lastenosastolle - mitä ihmettä tämä oikein on, kun mitkään kokeet ja kuvaukset eivät anna vastausta? Otetaan kokovartalokuvaus joka paljastaa, että useissa nivelien kasvukohdissa on huomattavia poikkeavuuksia. Seuraavaksi päätetään ottaa luuydinnäyte.
Tuskaisat tunnit, odotamme toimenpiteen päättymistä ja tulosten valmistumista. Meidät pyydetään lääkärin huoneeseen kuulemaan vastauksia. Siellä on kaksi lääkäriä ja sairaanhoitaja, hyvin vakavissaan. Nyt on tulossa huonoja uutisia, sen voi aistia. Meitä pyydetään istumaan, pidämme toisiamme kädestä.
Lääkäri kertoo että Jerryllä on leukemia, matalan riskitason ALL. Maailma mustuu silmissä ja tuntuu, ettei ole ilmaa mitä hengittää. Eihän tämä voi olla totta, onko tässä tapahtunut jokin sekaannus, kuoleeko hän, onko tämä painajainen? Eihän pieni perusterve lapsi, jonka pitäisi olla puhtoisista puhtoisin voi sairastua leukemiaan, eikö se ole vanhojen ihmisten sairaus?
Lääkitys ja neljän viikon eristysjakso alkoi välittömästi. Jäin pois töistä, hoitajaksi Jerrylle. Sairaalasta tuli toinen kotini. Päivisin hoidin Jerryä ja illaksi menin kotiin hoitamaan Sakua. Ursula kävi töissä ja tuli illaksi ja vietti yöt sairaalassa. Viikkoja jälkeenpäin ymmärsimme, että tästä kuolemanvakavasta taudista voi myös selvitä. Taistelu on alkanut, täysillä loppuun asti.
Elokuun alussa eristysjakso päättyy ja kotiin pääsy koittaa. Ihana päästä kotiin, mutta miten me siellä pärjätään. Pientä paniikkia, miten me osataan lasta hoitaa?
Arki lähtee pikku hiljaa rullaamaan rutiininomaisesti. Ei yhteisiä kauppareissuja. Ei veljen kuskauksia harkkoihin. Ei kavereita. Desinfioi kaikki paikat, pidä käsidesit esillä, vältä nuhaisten ja yskivien ihmisten kontaktit, älä koske hissin nappuloihin jne. Eletään kuplassa.
Lääke tehoaa, hoidot etenevät hoitokaavion mukaisesti. Pieniä takapakkeja ilmenee matkan varrella, huonosti kiinnittynyt cvk ja muutamat eristysjaksot kuumeen vuoksi.
Vuosi on vierähtänyt elokuussa 2014. Hurraa, cvk otetaan pois, suonensisäinen lääkitys loppuu, tästä eteenpäin lääkkeet syödään suun kautta. Ja kun tikit on irronneet saa mennä uimaan, onneksi on vielä lämmintä. Nyt voi leikkiä kuin kuka tahansa lapsi, voi painia veljen kanssa, kiipeillä, pyöräillä, voi tätä suurta iloa!
Puolitoista vuotta on mennyt tasaisella rytmillä, joka toinen viikko verikoe terveyskeskuksessa ja joka toinen sairaalassa ja tarkistus. Joulukuussa 2015 meillä oli hoidonlopetus ja viimeinen näyte.