Laura

Esikoistyttäremme Laura sai 8-vuotiaana täydellisenä yllätyksenä epileptisen kohtauksen Sappeen laskettelurinteessä. Iloinen ja energinen tyttömme sai kahden päivän kuluttua diagnoosin, joka murskasi kaiken. Aivokasvain, jota ei voida leikata, elinajanodote kuukausia. Maailmamme romahti. Se perusta, jolle turvamme olimme pohjustaneet, ropisi sormiemme välistä ulottumattomiin.

Voimattomuus, lohduttomuus, pimeys, paniikki.

Välittömästi diagnoosista alkoi kiivas taistelu aikaa vastaan. Kävimme toivotonta taistelua toivosta. Aivoleikkaus, sädehoitoa, sytostaatteja, komplikaatioita, uusia sytostaatteja, magneettikuvauksia, biopsioita, toimenpiteitä toistensa perään loppumattomana jonona.

Kipua, pahoinvointia, väsymystä, kaaosta, avuttomuutta.

Sairaus muutti kaiken, lopullisesti. Koskaan enää emme saisi elää hetkeäkään pelkäämättä lapsemme menettämistä. Ei ollut mahdollista palata takaisin vanhaan turvalliseen ja suojattuun elämään. Jokainen päivä saattoi olla viimeinen. Elimme hetkessä. Vanhaan ei voinut palata, huomista ei ollut. Oli vain käsillä oleva hetki. Jollain lailla elämä sairauden aikana terävöityi ja kirkastui. Pienetkin asiat tulivat merkityksellisiksi. Ilo ja onni sekoittuivat suruun ja tuskaan. Kyyneleet nauruun.

Laura eli tässä ja nyt. Lapsen suurella viisaudella hän keskittyi edessään olevaan askarteluun täydellisesti tai liikkui mielikuvitusmaailmassa leikeissään siskon kanssa. Hän nautti hyvistä hetkistä täysin rinnoin. Heti, kun pahoinvointi helpotti, heti, kun voimat riittivät pystyssä pysymiseen, käynnistyivät siskon kanssa barbieleikit ja legoleikit, upeiden käsitöiden ja askarteluiden teko.

Hän kirjoitti hienoja tarinoita ja kauniita runoja. Hänellä oli aina ajatuksena, että jos en tänään vielä jaksa leikkiä, niin kyllä se sitten huomenna jo onnistuu. Laura oli aina elämäniloinen ja vitsikäs, hän osasi nauttia ja fiilistellä, rentoutua ja olla onnellinen.

Laura rakasti elämää; lunta, auringonpaistetta, hevosia, uimista, leikkimistä, luistelua, ratsastamista, käsitöiden tekoa. Parhaimmat leikit syntyivät siskon kanssa. Paras paikka maailmassa oli oma koti ja perhe. Parasta oli rakkaiden kanssa yhdessä olo. Turvallisinta oli äidin sylissä. Kahden vuoden tauoton taistelu päättyi joulukuun ensimmäisenä päivänä isin ja äidin sylissä. Laura sai kutsun Taivaan Isän luo.

Laura on edelleen hyvin elävästi läsnä perheemme elämässä. Hän on ajatuksissamme, mukana tekemisissämme, näemme hänen virnistyksensä, tunnemme hänen kosketuksensa. Pohjaton suru on merkkinä rakkaudestamme.

”Pieni lintu pienoinen

lauleleepi iloinen.

Pieni lintu yksin on

yössä alla kuutamon.

Kun susi ulvoo yksikseen

lintu pieni miettinee,

kauanko tuo raikuu

se suden huuto kaikuu.

Aamu jälleen sarastaa,

aurinkoa se naurattaa.

Susi silloin hiljenee,

pieni lintu lentelee.

Kauasko tää matka vie,

pienen linnun siiven tie?”

(Laura 9 v.)